maanantai 18. heinäkuuta 2016

Ulkoministeri uhattu tappaa


Roskajoukko marssi ulkoministeri Boris Johnsonin talolle uhaten jopa tappaa hänet


Lähestyvätkö lynkkauspäivät Eurooppaa? Tuskin on yksi Euvostoliiton brittiläisten vastustajien kärkihahmoista ehtinyt aloittaa uudessa virassaan ennen kuin joku on mobilisoinut ääriryhmät uhkaamaan jopa hänen henkilökohtaista koskemattomuuttaan.

Roskajoukot ovat liikkeellä. Voimme arvailla, ketkä orkesteria johtavat.

Kyseessä on vain yksi Nizzan ja Turkin tapatumien varjoon jääneistä tapahtumista. Myös erään Labour-poliitikon henkeä on uhattu. Uusi poliittinen murha näyttäisi Britanniassa olevan vain ajan kysymys, vaikkei monta viikkoa ole attentaatista Jo Coxia vastaan. Ruotsin Uppsalassa on mellakoitu useita päiviä. Eilen sieltä välittyi tietoa, että ainakin yksi ihminen olisi kuollut pelastushenkilökunnan oltua kyvytön liikkumaan kaaosmaiseen tilaan joutuneella alueella.

Vasta parisen viikkoa sitten UKIP-poliitikko Nigel Farage ilmoitti eroavansa puolueen johdosta. Euvostopolitrukit hännystelijöineen pääsivät raakkumaan jopa ”rintamakarkuruudesta”. Täysin sivuutettiin häntä itseään ja hänen perhettään kohtaan suunnatut tappouhkaukset. Vaikka latvalahojen mölisemät uhkaukset taatusti kuuluvat monen huippupoliitikon arkeen, on merkille pantavaa valtamediassa vallitseva hiljaisuus anarkistien ja äärivasemmiston toiminnan suhteen. Samaan aikaan on metsästetty jopa naurettavuuteen asti merkkejä rasismista tai väärästä ajattelusta. Tietyllä tavalla Brysselin liittovaltion kiihkoisimmat kannattajat ovat lähempänä Turkin lynkkaajia kuin tahdotaan tunnustaa.

Pankkien ja ylikansallisen pääoman ehdoilla rakennetusta liittovaltiosta on kuoriutumassa täysiverinen dystopia. Vuosikausien individualistinen hapatus on kantamassa hedelmää yhteiskunnan muuttuessa kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Brexit on nähtävä ennen kaikkea opposition yhteisenä protestina ja vastaliikkeenä niitä euvostoaatteen elementtejä vastaan, jotka pyrkivät tuhoamaan kansalliset tukirakenteet. Ihmisten historiantajun puute ilmenee siinä, että heidän on liki mahdotonta hahmottaa ne henkilökohtaista turvallisuutta ja toimeentuloa tukeneet seikat, joiden vuoksi rahvas on alun alkaen suostunut kerääntymään tietyn johtavan luokan ympärille vastineena sille sallimistaan etuoikeuksista. Yksi konkreettinen työkalu on ollut verotusoikeus. Kun nyt kaavaillaan jopa sen siirtämistä Brysselin tasolle, etäännytään todella kauaksi kylistä.

Narsistinen nykypolvi katsoo oikeudekseen marssia keskelle vieraita mantuja toteuttamaan omia urasuunnitelmiaan ja mielitekojaan välittämättä vaikutuksista niihin yhteisöihin, jotka joutuvat heidät ottamaan vastaan. Pienessä mittakaavassa tuollainen liikkuminen on ollut usein jopa rakentavaa. Kun siihen on liitetty mukaan vieraiden uskomusten ja tapojen istuttaminen väkisin keskelle seutuja, joille ne eivät alunperin ole kuuluneet, virkistävistä elementeistä on tullut kokonaisuutta pirstovia. Toki levottomuuksien keskellä alkaa tulevaisuudentoivo himmentyä.  Ihmeteltäessä yhteiskunnan avuttomuutta itsemurhapommittajien, tappajarekkojen, poliisinmurhaajien ynnä muiden edessä olisi syytä katsoa peiliin ja pohtia, tulisiko arvioida uudelleen yltiökansainvälisen ja yksilöllisyyttä korostaneen ajattelusuunnan osuutta rajojen avautumiseen ja sotatantereen levittäytymiseen kotiportaille asti.

Enemmistö briteistä on tahtonut reivata maansa kurssia takaisin kohti itsenäisyyttä. Moninaisista syistä paljon on yhä ihmisiä, jotka elävät euvostokuplassa. Fyysinen kaaos ei ole ehtinyt joka paikkaan. Silti se on vääjäämättä levittäytymässä. Turvallisuutta on myös pitää korkeimmat päättäjänsä mahdollisimman lähellä, jotta heidän valintansa – tai erottamisensa - olisi mahdollisimman suorien vaalien kautta omissa käsissä. Yksi euvostouskovaisten lempilapsista on myös liki infantiili luottamus niin kutsuttuun ”edustukselliseen demokratiaan”. Siinä alamainen pääsee kyllä kannattamaan poliitikkoa vaaleissa, joissa puhutaan lukemattomista pikkuasioista vaikka verovarojen kohdistamisesta kotikunnalle siltarumpuihin asti. Äänestäjä toivoo edustajansa puolustavan vaikkapa kotikuntansa julkista liikennettä pääkaupunkiin. Hänelle luvataan halpaa ruokaa. Päästyään edustuslaitokseensa edustaja kohtaa ammattimaisia propagandisteja, jotka alkavat puhua yhteisvaluutasta, rajojen avaamisesta ynnä maiden yhteisestä lainsäädännöstä. Eliitti näkee tilaisuutensa korkeapalkkaisiin virkoihin, joita vastaan tulisi suostua tiettyihin sopimuksiin. Vaikkei moisista asioista ole vaalien alla edes mitään tiedetty, edustajat uskottelevat itselleen edustavansa niissäkin valitsijoidensa mielipidettä.

Kaikkein uskomattominta on kansanvallan vastustajien päätelmä siitä, että yli kaksikymmentä vuotta sitten silloisessa maailmassa massiivisen painostuksen voimalla juntattu kansanäänestyksemme EU:sta olisi yhä pätevä ja muuttamaton. On totta, ettei kansa kykene hahmottamaan kaikkia kansainvälisen politiikan koukeroita. Silti sillä pitäisi olla luovuttamaton oikeus kansanäänestykseen, jossa suoraan kysytään vallan luovuttamisesta Helsingistä Brysseliin, Lontoosta Brysseliin tai rajojen avaamisesta.

Yhä useammat ovat alkaneet nähdä euvostokulissien lävitse. Brysselin politrukit eivät ole soveliaita
arvioimaan esimerkiksi Brexitin vaikutuksia, koska ovat jäävejä ja heillä on selvä agenda.

Kun tulee aika valita liittovaltiolle keulakuvat ja johtokunta, valinta toteutetaan Brysseliin valittujen edustajien ynnä epädemokraattisten eturyhmien kesken. Hyvä esimerkki on tapaus Juncker. Kuka kykenisi erottamaan Junckerin? Ei ainakaan Peräkylän Matti tai Maija, ei edes se edustaja, joka alunperin on luullut päättävänsä asioista. Brexitin asiamies, Britannian tuore ulkoministeri Boris Johnson oli äskettäin lähdössä pääkonttorille aloittelemaan eroprosessia. Tekninen vika hänen lentokoneessaan pakotti hätälaskuun. Valpas some-väki oli oitis irvailemassa miehelle, joka oli kokenut vastoinkäymisen matkalla puolustamaan väkensä kansallista etua. Johnson oli matkalla perkaamaan sitä euvostosotkua, jonka yksi ilmentymä on ollut turvattomuuden ja terrorin lisääntyminen kautta mantereen. Silti jotkut älypäät ovat kehdanneet herjata omien matkojensa viivästymisestä ulkoministeriä, joka toimii yleisen edun nimissä.

Ulkoministerin talolle kokoontunut lynkkausjoukko sai pettyä, sillä tämä oli tuolloinkin poissa – ilmeisesti hoitamassa yhteiskunnan asioita.



2 kommenttia:

  1. Terveiset täältä Savon metsistä! Kalevan kirjoituksessaan Oulun Metropoliitta Elia julisti Suomen kuuluvan "kaikille". Maan suolakin on jo pilaantunut, eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi. Kumpainenkin valtiokirkkomme mätänee silmiemme edessä. Ei uskoisi, ellei näkisi omin silmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskomatonta on pullamössöajan pappien sinisilmäisyys. Heidän soisi näkevän sen ahdistuksen, jota Lähi-Idän, kristikunnan syntysijojen, kristityt ovat saaneet kokea barbaarilaumojen käsissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten, että pääsiäisenä katsomani dokumentin mukaan esimerkiksi Syyrian viimeiset kristityt ovat saaneet suojaa kurdeilta, joita taas turkkilaiset vihaavat. Nyt Turkin puhdistuksissa on kuulemma kokenut kovia muun muassa ISISin vastaista taistelua johtanut sotilas. Onkohan Turkki vähitellen luopumassa kaksoisroolistaan Syyriassa?

      Itsesuojeluvaistonsa kadottanut papistomme kuvastelee koko länsimaiden rappiota veljeillessään omia kirkollisia arvojaan vastustavien laumojen kanssa. Omaan marttyyriuteensa heillä on toki oikeutensa, mutta koko kulttuurin henkisen puolustautumisen rapauttaminen on enemmän kuin edesvastuutonta. Siinä missä nimeltä mainitsematon aavikkoideologia ei ole suostunut päivittymään lainkaan nykypäivään kirkkomme puolestaan on muuntumassa jo omaa itseäänkin vastaan.

      Vähä-Aasian suunnalla oli ennen merkittäviä luostareita ja seurakuntia. Tahtovatko piispamme niiden kohtalon myös Euroopalle? Ihmisiä voi auttaa myös suostumatta luovuttamaan omia perusarvojaan nitistettäviksi. Ääri-islamin etenemisen Turkissa pitäisi jo osoittaa, kuinka haurasta nykyaikainen kunnioitus ihmiselämää kohtaan islamilaisessa maailmassa on.

      Poista