maanantai 25. huhtikuuta 2016

Vihan voimalla


Kaikkea sitä näkee ja kokee tarpeeksi kauan eläessään. Aikanaan opetettiin ankaran ja nöyrän työn perivän maan. Elämä on näyttänyt hiukan toista. Koulunpenkin tunnollisista puurtajista on aikanaan kuoriutunut ylijännittyneitä pikkuvirkamiehiä, joiden loppusijoituspaikat ovat päätyneet sopeutuksen ja leikkausideologian haulikon maalitauluiksi. Paremmin ei ole käynyt niillekään, joiden ainoa avu elämässä ovat olleet kärsivälliset kädet. Tarvittavalla onnella ja röyhkeydellä luokkahuoneiden häiriköistä on nostettu yhteiskunnan ihailun kohteita. Nyt vannotaan negatiivisuuden perään.



Kuinka tässä näin nyt on käynyt? Onko yhteiskuntamme syönyt itsensä sisältä ontoksi, kuluttanut kaiken aatteellisen moraalinsa ja mädättänyt etiikkansa? Nykypäivä ei arjessaan kovin paljon näytä positiivisia ärsykkeitä tarjoilevan. Yksilöihin tahdotaan istuttaa kilpailuviettiä piltin opittua tuskin kävelemään. Ei ole enää edessä selkeätä mahdollisen erityisominaisuuden viitoittamaa tulevaisuudenuraa ellei kuulu siihen promillen osaan väestöstä, jolla on jokin superlahjakkuus. On oltava valmiina jatkuvasti reivaamaan elämänsä suuntaa ja asetettava itsensä tavan takaa uuden kilpailun lähtöviivalle. Jokin reitti turvattuun ja ihailtuun asemaan saattaa kulkea urheilun kautta, mutta silloinkin tulee syntyä pääsääntöisesti uhrivalmiiseen ja -kykyiseen perheeseen, jonka taloudelliset voimavarat riittävät vuosien valmennusrumbaan. Piltin on saatava ensimmäiset luistimensa tai autonrattinsa miltei ensimmäisten kenkiensä kanssa. Tietenkin on selvittävä loukkaantumatta liian vakavasti.

Valtiovalta painostaa alamaisia yhä pidempiin työpäiviin ja -uriin tilanteessa, jossa työelämässä on ollut vuosikausia alituinen pudotuspeli. Viikoittain jossain verstaalla ja konttorissa pärähtää käyntiin tosielämän heikoimman lenkin julistaminen. Päivä päivältä kalenteri raksuttaa ihmispololle lisää ikää, joka jo neljänkymmenen vuoden jälkeen alkaa olla ongelmajätettä joitain harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Samalla maailmanparantajat rummuttavat liturgiaansa suuresta syntivelasta, jota sovittaakseen jokaisen meistä on maksettava lukemattomia kulutus- ja saastutusveroja, vaikka pahimmassa tapauksessa ainoa tuotettu saaste saattaa olla yksipuolisen ruokavalion suolistossa synnyttämää kaasua. Ei auta, syyllisiä olemme kaikki. Muodikasta ei ole enää puhua perisynnistä, mutta tilalle on kelvannut globaali vastuunkanto ja manan majoille menneiden siirtomaaherrojen rikosten sovittaminen.

Koska työelämässä on niin paljon negatiivisia tuntemuksia ja arkielämän helvetiksi tekeviä ideologisia päähänpinttymiä, ei raivon ynnä uupumuksen kasvu ole mikään yllätys. Dogmaattinen lukittuminen toimimattomiin ratkaisuketjuihin estää positiivisen käänteen tapahtumisen. Niinpä käsky lienee käynyt laventaa suhtautumista päivittäiseen v-seen. On löytynyt tutkijoita, jotka ovat todenneet, ”ettei negatiivisia tunteita tarvitse piilotella eikä niistä tarvitse päästä eroon edes työpaikalla, sillä negatiivisten tunteiden käsittely voi jopa parantaa yrityksen suorituskykyä”. Kyvyttömyys henkiseen parantumiseen pyritäänkin siis korvaamaan suorittamisella raivon kautta.

Nyt siis kuuluu hatuttaa ja rankasti! Ettei vain
taas leikittäisi kohtalokkaasti tulella. Saattavat
näpit vielä palaa?
Olemme siis astuneet vihan aikakauteen. Ei liene yllätys, että aikanaan mentaalinen mellakointi purkautuu ennen pitkää konkreettisena toimintana. Raja tulee jokaisella jossain vastaan. Toiset kykenevät ilmaisemaan elein ja sanoin enemmän kuin toiset. Yhtä kaikki, vihasta voimansa ammentava kulttuurieetos on siis astumassa julkeasti valokeilaan. Jotain tilanteeseen erittäin sopivaa on yliymmärtävän ja jonkinlaista moraalista harmoniaa tavoitelleen kristinuskon korvautuminen vihaa yhtenä keskeisenä opinkappaleenaan käyttävällä islamilla. Sokeutta ja lammasmaisuutta väistämättömän edessä on symboloinut korkeuksiin asti kaikuen arkkipiispamme käyttäytyminen. Toki väestönsiirtojemme etninen koostumus tukee massiivisesti yhteiskunnallisen perusvireemme muuttumista sovinnollisesta entistä agressiivisempaan suuntaan.

Valitettavasti elämä ja yhteiskunta ei ole sellaista kauppapoliittista peliä niin kuin tutkijat tahtoisivat nähdä.


Samassa yhteydessä tutkijat väittävät, etteivät järki ja tunne olisi vastakohtaisia. Ainakin nykypäivän Eurooppaa katsellessa ei voi kuin todeta vastakohtaisuuden olevan syvä kuilu. Miten muuten voisi ymmärtää kansainvaellusten murhenäytelmien synnyn ja että aikuiset ihmiset sulkevat tyystin silmänsä hallitsemattoman maahanmuuton pitkäaikaisilta seurauksilta? Juuri naiivi tunne on tasoittanut tietä muukalaisten liikkeellelähdölle ja toivottanut tervetulleiksi välittämättä lainkaan yhteiskunnallisista ja taloudellisista seurauksista valmiiksi työttömyyden keskellä painivissa vastaanottajamaissa. Juuri tunne on sumentanut järjen. Täytyy tosin myöntää, että se on myös ruokkinut estoitta opportunistien rahakukkaroa tietyillä aloilla.

Nyt on siis huudettu vihaa avuksi, koska Eurooppa on kyvytön enää parsimaan kokoon entistä, moraaliltaan kestävää sieluaan. Onhan se toki omalla tavallaan rehellistä, koska viime vuodet poliittinen eliitti on vain kasannut yhteiskuntaan syvää ja juurtuvaa katkeruutta. Papistokin on enemmän liikkeellä muukalaisten kuin kuona-aineeksi päätyneen ikääntyneen kantaväestön puolesta. Vanhaa sanontaa kerraten olisi vain teoreetikkojenkin pidettävä mielessä, että sitä aikanaan niittää mitä kylvää.

Viha pyrkii ennemmin tai myöhemmin tyystin kuskinpukille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti