keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

EU ja panamahattuinen laajentumishimo


Viime päivinä ovat niin kutsutut Panama Paperit hallinneet talouspoliittista keskustelua. Meillä on vuoroin kauhisteltu Nordean ja Islannin juuri eronneen pääministerin moraalittomuutta sekä Putinin lähipiirin synkkää kieroutta. Samaan aikaan mediamme on lähes tyystin vaiennut eräästä korruptoituneesta valtionpäämiehestä, jota eurooppalaiset on tahdottu tukemaan. Hänen nimensä on toki kerran kaksi vilahtanut Ylenkin otsikossa, mutta hänestä ei ole ilmeisesti uskallettu sanoa juuri sanaakaan.


Maailmalla Ukrainan korruptio on ollut puheenaiheena
juuri nyt. Meillä asiasta visusti vaietaan. Sen sijaan
on ahdisteltu Islannin pääministeri eroamaan. Panama
Paperit tulivat mielenkiintoiseen Hollannin kansan-
äänestyksen kannalta mielenkiintoiseen aikaan esille.
Kyse on Ukrainan johtajasta, Petro Porosenkosta, jonka nimi myös komeilee Panama Papereissa. Olettaa sopii, että maailmalla hänen tekemisistään kohistaan enemmän kuin Islannin eroamaan ahdistetun pääministerin salailusta. Olennaista lienee se, että Islanti on ollut Unionin kannalta kapinallinen sen tavan vuoksi, jolla se hoiti aikanaan pankkikriisinsä. Ukraina puolestaan on syystä ja toisesta EU:n lempiprojekti. Enemmän tai vähemmän julkinen salaisuus on lännen vaikutus Ukrainassa jo ennen maan surulliseen sisällisotaan ajanutta vallankaappausta. Suomessa ilmeisesti pelätään niin kovin leimautumista Putinin äänitorveksi, ettei kirjoiteta edes sitä, mitä USNews tai Reuters kertoo. EU komission viime vuoden tammikuussa Ukrainalle ehdottamasta 1,8 miljardin euron lisätuesta ei muistaakseni käyty juuri minkäänlaista julkista keskustelua, vaikka tuskailu Kreikan lainoituksesta oli alituista.

En epäile Viktor Fedorovytš Janukovytšin kumotun hallinnon korruptiota. En edes kyseenalaista sitä tosiasiaa, että osa ukrainalaisista janoaa länsimaisten lihapatojen ääreen siitä huolimatta, että ne yhä selvemmin alkavat kumista tyhjyyttä niin pankkikriisien kuin massiivisten kansainvaellusten jaloissa. Samalla kuitenkin johtajat maailmalla ovat liian yksioikoisesti kieltäytyneet tunnustamasta, kuinka keinotekoinen rakennelma Ukraina on Neuvostoliiton perintönä ollut. Ukrainan alati liikkuneet rajat ovat imaisseet sisäänsä alueita niin Puolalta, Romanialta kuin Tsekkoslovakialtakin. Toisaalta muinaisessa Kiovan Rusissa ovat kehittyneet tuhatkunta vuotta sitten ukrainalaiset, venäläiset ja valkovenäläiset. Sen vuoksi itäisen Ukrainan venäläisvaikutteita tai väestön suuntautumista itään ei olisi syytä kieltää. Aivan samoin läntiset osat kuuluisivat luonnollisesti länteen. Historia puhuisi liittovaltiomallin puolesta. Siinä mielessä EU ei olisi saanut toimia tavalla, joka antoi venäläisille syyn olettaa tulleensa sivuutetuiksi.

Panama Papereiden julkistaminen on sattunut erittäin mielenkiintoiseen aikaan hollantilaisten valmistautuessa juuri kansanäänestykseen, jolla otetaan kantaa Euroopan Unionin ja Ukrainan vapaakauppasopimuksesta. Eurooppalaisille yhteistyö Ukrainan kautta tulee näyttäytymään erilaisten, loputtomien avustusten maksamisena. Eivät kai eu-pankkiirit sentään omista rahoistaan miljardeja maksa? Meillä Suomessa kansaa kuritetaan loputtomiin leikkauksilla leikkausten jälkeen ja vempuloidaan maahanmuuttobisneksen kanssa. Keski-Euroopan kaduilla Unionin henkinen ruohonjuuritason romahdus näkyy toistaiseksi selvemmin kuin täällä Suomessa, mutta EU:n idänpolitiikan totaalinen epäonnistuminen kurittaa meitäkin.

USNews otsikoi näin selvästi Panama Papereiden vaikutuksen Porosenkoon. Meillä äyskittiin Islannin
pääministerille ja tietenkin kauhisteltiin Putinin lähipiiriä.

Jos nyt jättäisimme tavanomaisen Putin-liturgian ja pohtisimme asiaa kylmän pragmaattisesti, huomaisimme idän ja lännen etujen risteävän Ukrainaksi kutsutulla alueella, jonka talouselämä on historian saatossa vakavasti kieroutunutta. On mielipuolista, piittaamatonta valtapolitiikkaa koettaa pudottaa joko itäinen tai läntinen osapuoli pelilaudalta. Geopolitiikka ei tunne humanismia tai niin kutsuttua demokratiaa. Jo aiemmin olen pohtinut muun muassa Monsanton kiinnostusta Ukrainan viljavaan maaperään, jota jo keisarillinen Saksa aikanaan havitteli. Toisaalta Ukrainasta on sileä tie kohti Moskovaa. Sekin Brysselissä tulisi tunnustaa.

Näkyi Porosenkon nimi sentään Ylen ensimmäisissä
otsikoissa. Kuitenkaan yksikään suomalaistoimittaja
ei ole tainnut yrittää eritellä korruptiokohun ja
Hollannin Ukraina-kansanäänestyksen mahdollisia
yhteyksiä. Islannin pääministeri on koettu paljon
tärkeämmäksi kohteeksi.
Ilman puolueettomia lähteitä on mahdotonta päätellä, aikoiko Janukovitsh allekirjoittaa nyt Hollannin kansanäänestyksen kautta pinnalle noussutta ja Porosenkon johdon aikana voimaan astunutta assosiaatiosopimusta. Kenties hän oli edes hiukan huolissaan läpeensä korruptoituneesta maastaan ja tukirahojen päätepysäkistä? Onhan erään tarinan mukaan kyseessä ollut ainoastaan allekirjoituksen viivyttäminen. Julkisuus on tehnyt parhaansa esittääkseen juuri Janukovitshin korruptoituneeksi, vaikka samaa ketkusakkia ilmeisesti koko Ukrainan johtopoppoo yhä on. Pelasivatko ukrainalaiset vain peliä idän ja lännen välissä lypsäen etuja epäonnistuen surkeasti lopputuloksessa? Paperilla sopimus saattaa hyödyttää ukrainalaisia, mutta maksumiehinä ovat alati köyhtyvät eurooppalaiset. Käytännössä hyöty valuu taatusti suurelta osin aivan jonnekin muualle kuin Ukrainaan. Panaman papereista saattaisivat myös paljastua ne taloudelliset kytkökset, joilla Ukrainan kriisi on saatu aikaan. Niitä tuskin koskaan tullaan julkistamaan. Voimme vain arvailla.

Hollannin kansanäänestyksen vastustajat ovat rummuttaneet Putin-rumpuaan. Valitettavasti yhteenotto Moskovan kanssa on ollut seurauksena ylimielisestä politiikasta, jota Brysselin itsensä jumalien asemaan asettaneet politrukit ovat noudattaneet. Jos syytetään Putinia siitä, että eurooppalaiset pankkiirien sormennapsautuksesta ovat valmiita syytämään omia ynnä lapsenlapsiensakin rahoja maailman pahimpiin korruptiopesäkkeisiin kuuluvalle tunkiolle, ei voi kuin ihmetellä sitä ihmisten älykkyyden aliarvioimista. Meidän suomalaistenkin tulisi jo tässä vaiheessa olla sen verran kaukana siitä alas laskeutumastamme puusta, että ymmärtäisimme päättäjiemme ajavan aivan muun kuin oman kansansa asiaa. Rahvaan ääntä ei ikinä kuunnella vapaaehtoisesti.

Eivät hollantilaisetkaan käsittääkseni nyt äänestä Putinin puolesta tai vastaan. Heidän huolensa on Unionin sekopäinen ja suuruudenhullu finanssi- ja valtapolitiikka, johon sekoittuva epärealistinen maailmanparantaminen antaa oman kitkerän lisämausteen. Tätä taustaa vasten hollantilaisten huolen pitäisi olla meidän kaikkien euroopalaisten yhteinen asia.

* * *

EDIT. Nyt näyttäisi siltä, että hollantilaiset ovat ilmaisseet kantansa Ukraina-sopimukseen. Mielenkiintoista nähdä, millaiseen verbaaliakrobatiaan Bryssel tämän jälkeen yltyy ja mitä hollannin hallitus tilanteessa tekee. Jos äänestysprosentti on jokseenkin alhainen, se kertoo alamaisten valitettavasta välinpitämättömyydestä ja jopa tietystä alistuneisuudesta. Kuitenkin lienee selvää, että eurooppalaiset ihmiset alkavat kyllästyä tapaan, jolla euvostoeliitti kerta toisensa jälkeen heidän ylitseen kävelee. Merkilleoantavaa on, että kansa eri puolilla Eurooppaa on lähes JOKA kerta ilmaissut eriävän mielipiteensä Brysselin politrukkien toimenpiteille saadessaan äänestää ohitse komission ja MEPien lobatun marionettiteatterin.

Jäämme odottamaan jatkoa...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti