perjantai 12. helmikuuta 2016

Ylen ideologinen vaiva


Torstaina 11.2.2016 oli joukko ihmisiä kokoontunut A-Talk -ohjelmaan pohtimaan toimittajia kauhistuttaneita uutisia eli kasvaneita vaatimuksia Yleisradion toiminnan järjestämisestä uudelleen tai jopa koko laitoksen ajamisesta alas. Jo lähtöasetelmaltaan lähetys oli ongelmallinen, koska ohjelman tekijä oli asianosainen. Lähetyksen päätyttyä katsoja saattoi vain todeta, ettei yksityistä katsojaa eniten ärsyttäneitä piirteitä ollut käsitelty lainkaan – ellei sellaisena pidetä niin sanotun Mustan Mannerheimin tuottamiseen tuhlattuja varoja.

kuva Wikimedia Commons

Keskisuomalaisen konsernijohtaja Kangaskorpi toki lähestyi ongelmia taloudellisen kilpailun näkökulmasta ja poliitikot Eero Lehti ja Eero Heinäluoma edustivat Ylen toiminnan aikanaan siunanneiden päättäjien mielipiteitä. Studiosta puuttui tyystin veronmaksajien eli katsojien edustaja. Jonkinlainen katugallup oli sentään järjestetty, mutta se ei korvannut lainkaan tunnettujen kriitikkojen argumentointia. Aika helppohintaiselta tuntui leikata videolle pari kolme ”satunnaista” (?) kadunmiestä ja -naista toteamaan, kuinka he pitävät muun muassa dokumenteista tai kuuntelevat säännöllisesti radiota. Pidän itsekin Ylen välittämistä ulkomaalaisista dokumenteista, mutta se ei ole tapaus Ylen koko kuva.

Kangaskorven kantaessa huolta kilpailun vääristymisestä Heinäluoma otti esille Pikkukakkosen ja kantoi huolta sen kaltaisten tulevaisuudesta . Syvä hiljaisuus vallitsi liittyen juuri vireillepannusta kansalaisaloitteesta Yle-veron lakkauttamiseksi. Nimienkeruu mainittua aloitetta varten on vasta alkamassa, mutta sen perusteluista olisi ollut olennaista keskustella.

Koska aloitteen perusteluista vaiettiin lukuunottamatta kaupallista kilpailua, lainattakoon perustelut tähän:

Yle-vero on epäoikeudenmukainen muun muassa seuraavista syistä.

1) Yleisradion palveluiden ylläpito tulee kalliiksi suomalaisille. Yle-vero voi olla yksityishenkilölle 143 euroa ja yhteisölle jopa 3 000 euroa. Tämä on täysin kohtuuton maksu ottaen vielä huomioon ohjelmiston tason.

2) Kun Yle lähettää heikkoa ohjelmistoa, ihmiset eivät voi äänestää lompakollaan ja vaihtaa parempaan palveluntarjoajaan. Vaikka koko kansa ryhtyisi täydelliseen Yle-boikottiin, sekään ei auttaisi, koska rahat otetaan veroista. Koska Yleisradio ei toimi markkinaehtoisesti, sillä ei ole taloudellista pakkoa muuttaa ohjelmistoa vastaamaan paremmin katselijoiden toiveita.

3) Ylen vuoksi kaupalliset maakunta- ja paikallismediat joutuvat kamppailemaan yhä kovemmin selviytymisestään. Monet maakuntamediat jo ilmaisseet huolensa Yleisradion huolestuttavasta asemasta. Näillä toimialoilla on jo muutenkin tarpeeksi haastavaa, joten Yleisradiolle on pakko laittaa jotain rajaa. Miksi tilata maksullista paikallislehteä, jos samat uutiset saa ”ilmaiseksi” Ylen nettisivuilta? Miksi maksaa digilehdestä, jos samat asiat voi kuunnella ”ilmaiseksi” Yleisradion maakuntaradiosta?

4) Yleisradio ei ole poliittisesti sitoutumaton. Yleisradiota johtaa poliittisesti valittu hallintoneuvosto. Lisäksi Yleisradion lakisääteisiin tehtäviin kuuluu monikulttuurisuuden tukeminen, mikä on ristiriidassa uutisoinnin puolueettomuusvelvoitteen kanssa. On kohtuutonta, että ihmiset joutuvat maksamaan veroa siitä hyvästä, että Yleisradio julkaisee poliittisesti väritettyjä uutisia. Lisäksi erityisesti vaalien alla pienpuolueet eivät saa samanlaista kohtelua kuin eduskuntapuolueet, vaikka pienpuolueiden kannattajat maksavat muiden kansalaisten lailla Yle-veroa.

5) Verorahoilla ylläpidettävä Yleisradio on nykyaikana yksinkertaisesti tarpeeton, koska internet, tv ja radio tarjoavat valtavat määrät maksutonta ohjelmistoa ja palvelua. Suomalainen kulttuuri ei ole riippuvainen verorahoin ylläpidetystä Yleisradiosta.

6) Suomessa ei ole myöskään valtiollista sanomalehtitaloa. Hyvin on pärjätty ilman sitäkin, sillä yksityiset yritykset hoitavat niitä tehtäviä. Mihin siis tarvitaan valtiollista radio- ja televisioyhtiötä? Kuluttaja tietää itse parhaiten, millaista ohjelmistoa hän haluaa televisiosta katsoa.

Studioon kutsuttujen vieraiden kokoonpanosta kertoo paljon se, ettei yksikään katsonut tarpeelliseksi nostaa esille Ylen korostettua monikulttuurisuuden rummuttamista [aloitteen perustelujen 4. kohta!], joka on edennyt luonnottomalle tasolle asti. Mainittakoon tässä yhteydessä vielä kerran esimerkkinä tapaus Forssa viime syksyltä. Forssalaisten aluksi kieltäytyessä vastaanottokeskuksesta, Yleisradio aloitti massiivisen kampanjan, jonka aikana jopa Alpo Suhonen raahattiin toteamaan päätöksen vääryys. Radiosta suollettiin asiaa viikon ajan päivittäin, kunnes Forssassa äänestettiin asiasta uudelleen tunnetuin seurauksin. Hanketta vastustaneena kantana oli ainoana esillä poliisi ja kunnallispoliitikko, joka oli ollut ensimmäistä yritystä kaatamassa vedoten lähinnä resurssipulaan. Ainuttakaan vastustaneista kuntalaisista ei tuon viikon aikana päässyt kuuntelemiini radiolähetyksiin. Ylen käsitys puolueettomasta tiedonvälityksestä on muuttunut vähintäänkin merkilliseksi.

Jos A-Talk -lähetyksen oli tarkoitus toimia jonkinlaisena puolustuspuheenvuorona, lopputulos muodostui joksikin aivan muuksi. Rivienvälistä kurkisteli niitä sanoja, joita ei ilmeisesti sopinut mainita. Koko lähetys edusti aika lailla juuri sitä, mikä vaivaa koko nykyistä mediakenttäämme eikä pelkästään siis Yleisradiota. Toimijat puhuivat enemmän rakenteista ja tapahtumiin lähetettyjen toimittajien lukumääristä kuin itse ohjelmien sisällöstä tai aiheista. Jos Yle tuntee olonsa uhatuksi, olisikohan syytä katsoa peiliin ja pohtia syitä ahdistukseen?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti