keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Euvostopolitrukit ulisevat poteroissaan


Mikään ei ole niin epävarmaa kuin tulevaisuus. Silti voidaan hyvällä syyllä olettaa brittien kansanäänestyksen jäävän Euvostoliiton viimeiseksi demokraatiseksi äänestykseksi – ainakin viimeiseksi sallituksi todella merkittäväksi mielenilmaukseksi. Niin tulee käymään, mikäli Iso-Britannia saadaan houkuteltua jäämään Unioniin. Cameronin manööveri on taatusti aiheuttanut Brysselissä sellaista katkeruutta, että vastaavan toistuminen estetään kaikin käytettävissä olevin keinoin. Muun muassa itse aikanaan ristiriitaisin ja epädemokraattisin keinoin asemaansa nostettu Juncker on kiirehtinyt julistamaan, ettei Euvostoliitto aio päästää otetaan Britanniasta. [JUNCKERIN VALINTA OLI FEDERALISTIEN VOITTO; KOMISSION PUHEENJOHTAJAN VALINTA PUHUTTAA; PÄÄKIRJOITUS: JUNCKERIN VALINTA OLI HIRVITTÄVÄ VIRHE] Tuoko ”väärä” äänestystulos briteille takaisin vuoden 1940?

Kuvakaappaus Leave_EU -liikkeen sivustolta. Onko nyt
Britanniassa alkanut liikehdintä alkusoittoa kautta
Euroopan nouseville kansojen vapautumispyrkimyksille?
Euvostopolitrukit ovat tiivistämässä rivejään, mistä voi päätellä Brexitin uhkan nousseen heidän auvoista pyrkyreiden tietään varjostamaan. Brittejä on lähdetty neuvomaan jopa Norjasta, joka sentään itse nauttii melkoista erikoisasemaa Euroopassa. Moisen reaktion vaikuttimia sopii tarkoin pohtia ajatellen etuja, joita norjalaiset ovat hyödyntäneet euro- ja eu-vapaana vyöhykkeenä. Meillä puolestaan poliittinen dinosaurus Ahtisaari on lähtenyt hyökkäykseen kentän toista kehäkettua Paavo Väyrystä vastaan. Valitettavasti elähtäneen Ahtisaaren valitus ja neuvo Väyrysen eläköitymisestä vaikuttaa lähinnä surkuhupaisalta.

Tietyllä tasolla Ahtisaaressa henkilöityy paljon nykyisistä vaikeuksistamme, vaikkei hänen presidenttiaikanaan sentään kaikkea pahaa ehditty tehdä. Lisäksi toki Koivisto oli jo aloittanut valtionpäämiehen muuttamisen seremoniapelleksi. Euvostoliitto edustaa kuitenkin hyvin paljolti sen kuppikunnan poliittista perintöä, jonka keulakuvaksi Ahtisaari on nyt noussut tai kiskottu. Hänen olemustaan aika ei ole kohdellut yhtä lempeästi kuin Väyrystä, jolla virtaa näyttää riittävän. Viimeksi mainitun tuodessa jähmettyneeseen poliittiseen elämäämme uusia tuulia brittityylisellä politikoinnilla Ahtisaaressa velloo oman erinomaisuutensa puppuun tukahtuva eurooppalainen valtioiden tuhonta. Lisäksi entisen presidentin julkikuvaa rasittaa yksityisen rauhansovittelubisneksen arveluttava, rahastava varjo.

Väyrynen on siis muutoksen toivon vertauskuva Ahtisaaren puolustellessa paljolti epäonnistuneita nykyeurooppalaisia rakenteita. Kumman siis olisikaan syytä vetäytyä politiikan julkisuudesta mantereemme hoippuessa kohti väistämätöntä kaaosta?

Toki Yle viimeksi tänään osallistui mielipidekampanjaan marssittamalla eteemme meppien kasvogallerian kyseenalaistamaan brittien pyrkimykset. Merkille pantavaa oli takertuminen neuvottelujen sosiaalipoliittisiin ulottuvaisuuksiin. Britanniassa on havahduttu siihen painolastiin, mikä muukalaisten elättämisestä julkisin varoin yhteiskunnalle koituu. Meillä vastaavaa debattia toki yritetään käydä huolimatta valtamedian jarruttelusta. Selkeä ristiriita meppien kommenteissa vallitsi etenkin siinä, että he korostivat sosiaaliuudistukset tyrmätessään kauppapolitiikkaa ja lähes juppimaisia piirteitä huokunutta kansainvälisyyttä, vaikka kyseessä oli nimenomaan sen asian tiedostaminen, että saarivaltakuntaan on valunut yhä enemmän väkeä, joka ei kykene hankkimaan toimentuloaan tai hyödyttämään kaupankäyntiä millään lailla. Briteilläkin on sama huoli kuin yhä useammilla suomalaisilla eli miten kyettäisiin huolehtimaan omasta kansasta ja estämään elintasoturismi.

Sosiaalisessa mediassa on kiinnitetty paljon huomiota Cameronin ajamien neuvottelujen mahdollisten tuloksien soveltamiseen tai Brysselin pyrkimyksiin vesittää ratkaisut perieuvostoliittolaisen tapaan byrokratian pohjattomaan suohon. Politrukkien raivolla ei ole rajoja eukriittisten kieltäytyessä nielemästä seireeninlaulua. Samalla on huomioitu, etteivät Itä-Euroopan maat hyväksy järin halukkaasti erioikeuksien myöntämistä Unionin sisälle. Miksi niiden pitäisikään moiseen suostua jouduttuaan juuri Brysselin ja Berliinin halsterille puolustautuessaan maahanmuuttajien vyöryn edessä?

Tietyt brittiläiset valtalehdetkin ovat osallistuneet omalta osaltaan Brysselin hännystelyyn marssittamalla julkisuuden henkilöitä mitätöimään kriittisiä näkökantoja. Viimeksi ainakin Guardian nosti esille filmitähti Emma Thompsonin aivan kuin pelkkä kansainvälinen ura viihdebisneksessä pätevöittäisi ratsastamaan tavallisen kansan arkielämää nuijivissa sotajoukoissa. Meidän kaikkien euvostokansalaisten on syytä tarkoin seurata Britannian tapahtumia, sillä ne paljastavat selkeästi Unionin valtapyrkimysten karuuden. Toistaiseksi hurjimmat federalistit tyytyvät mylvimään uhkauksiaan syvistä poteroistaan. Seuraavat kuusi kuukautta osoittanevat, mihin suuntaan Euroopan kohtalo kallistuu ja onnistuvatko politrukit kiskomaan britit lopullisesti mukaansa mielettömyyteen.

Brexit on kaikkien vapautta kaipaavien eurooppalaisten kansojen asia, ovi kohti itsenäisyyttä. Ja kansallista itsekunnioitusta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti