maanantai 12. lokakuuta 2015

Euvostokansan petetyt toiveet


Nyt on nukuttu jokunen yö perussuomalaisten musertavan mahalaskun jälkeen. Gallupit ovat toki gallupeja, mutta tällä kertaa saattaa olla kyseessä tärkeä tekijä Suomen kärsimän taudin kuvassa. Oleellisempaan kuin sinänsä huomattava kannatuksen romahdus onkin se, kuinka puolue reagoi kentän ja kansan ärtymykseen.

Talonpojan valtuutetut. Romanian vaaleihin liittyvä pila-
piirros vuodelta 1889. Risaisesti puetun talonpoikaishahmon
päällä istuva edustaa silloista Konservatiivipuoluetta
taustallaan maapallo tekstinään ”enemmistö”. Oikealla
aikansa moderniin saksalaistyyliin pukeutunut Liberaalipuolue
kiskoo tätä alas päästäkseen itse ylös. Valtapuolueiden
keskinäinen kamppailu ei auta köyhänä pysyvää talonpoikaa.
Ikiaikainen ja muuttumaton asetelma poliittisessa
elämässä.

Kuva Wikimedia Commons
On kiistatonta todeta, ettei demokratiassa monipuoluehallituksen toiseksi suurin puolue kykene yksin määräämään valtioneuvoston toimintamallia – varsinkaan suurimman puolueen edustaessa kolmannen hallituspuolueen kanssa vanhan vallan peruspilareita. Silti helppohintaista lymyillä tuon teesin takana aikoina, jolloin maanetu vaatisi viivyttelemättömiä toimia. Juuri reagoinnin jähmeys ja alistuminen järjestelmän ohjattavaksi on ollut maallikon silmissä katastrofin suurimpia rakennuspalikoita. Kokonaisuudessa on nähtävissä selkeitä tragediankaaren piirteitä.

Vaikka poliittinen muistin ja kansan tajunnan sanotaan olevan lyhyt, itse muistan selkeästi kevään 2011, jolloin laskettiin perustus nyt elettävälle näytelmälle. Löydän yhä puhelimestani viestin eräälle ystävälle päiväyksellä 25.5.2011:

Tämä päivä 25.5.2011 on syytä painaa mieleen. Vaaleilla valittu eduskunta on in facto antanut luottamuslauseen väistyvälle, vaalit hävinneelle hallitukselle. Mitä tästä seuraakaan, tuskin mitään hyvää Olen koettanut haalia itselleni dokumentteja näiltä viikoilta, sillä jonkin kuukauden tai vuoden jälkeen voi olla kova selittely ja vääntö siitä mitä oikein ”tiedettiin”. Köykäisiä olivat miljardit tänään.”

Nyt nelisen vuotta myöhemmin voin todeta dokumenttiarkistoni lopahtaneen syvän turhautumisen vallassa. Silti mieleen on jäänyt eräs puolue, jonka puheenjohtaja aikanaan kantoi suoraselkäisyyden lippua arvostellessaan Portugalin tukipakettia: Soini: Vasemmistoliitto voi valita Audi-kyydin tai maitojunan tai ilmoitti Taloussanomissa jäävänsä hallituksen ulkopuolelle, koska puolue ei halua olla mukana hallitusneuvotteluissa, joissaedistetään EU-velkamaiden tukemista. Muistissa on myös katkerana demareiden taipuminen tukipaketteihin rakentamalla jo lähes myyttisen takuutusvenkoilun. Siten varmistettiin Kataisen hallituksen tuhotyöt. Tuolloin vielä saattoi sentään puristaa kätensä nyrkkiin taskuissaan ja seurata vieressä, kuinka Espoon maisterisjätkä johti joukkojaan kohti menestystä, uusia vaaleja.

Mitä on tapahtunut? Minne on kadonnut katkeruudesta ja pettymyksestäkin ylös kummunnut usko paremmasta huomisesta? Ei voi olla ajattelematta sitä väistämätöntä korruptiota ja vallan kuuluisaa turmelevaisuutta, joka poliittisiin asemiin ikiaikaisesti liittyy. Kaikki palaa mielessä pelin osasiin, joita itsekin olen tavan takaa käsitellyt eri yhteyksissä.

Koska perussuomalaiset ovat valahtamassa takaisin Soini-näytökseksi, on täydellisen sivustaseuraajan pakko tarkastella nimenomaan häntä. Vähintään kulmakarvat kohosivat hänen taannoin vieraillessaan rapakon takana rukousaamiaisella. Mitä ihmettä silloinen oppositiojohtaja siellä oikein teki? Saamassa ohjeita mahdollisen vaalivoiton varalta? Kun riviedustajat ovat tuoneet esille vähemmän korrekteja kannanottoja pohjaten kuitenkin selkeisiin epäkohtiin, vaikutelmana on ollut joko johtajan vaikeneminen tai uppiniskaisen odotettu tuomitseminen. Liian vähälle on jäänyt sen pohtiminen, miksi esille on noussut noita epäilemättä toisinaan sangen poikittaisia julkilausumia. Puolueen eläessä epäilemättä historiansa ratkaisevimpia vaiheita valtataistelu on levittäytynyt esille hämmentävän autoritaarisena – tarkkailija on joutunut arvioimaan uudestaan eräiden aiemmin esitettyjen, selkeästi pahantahtoisesti julkituotujen toisinajattelijoiden lausuntojen sisältöä.

Katastrofin ytimessä on poliittisen elämän perusheikkous eli karriääripolitikointi. Nousu puoluehierarkiassa tuo sekä sosiaalista että taloudellista arvonlisää, johon tavallinen kansalainen ei kykene. Valtio jopa jakaa vuosien varrella rinnuksille korkeita kunniamerkkejä. Perussuomalaisten nousun takana olevia poliittisen viestinnän lahjoja ja koko Euroopan itsetuhoisaa rappiopolitiikkaa ei käy kiistäminen. Kansalaisten kannalta on surullista, että yhdessä poliittisen vallan kasvamisen kanssa lisääntyy myös oman henkilökohtaisen tappion pelko. Juuri tuota viimeksi mainitun seikan kieltä soittelee tiukasti johdettu valtamediamme toistamalla kerrasta toiseen mantraa siitä, kuinka maamme kansainvälisen maineen oikein käy.

Tässä yhteydessä palaan ahdistavaan edustuksellisen demokratian valuvikaan, joka yhdessä teknisen kehityksen kanssa on haihduttanut siinä sata vuotta aiemmin vielä olleet edut. Koska kaikki tieto maakunnista on saatavissa hallintorakennuksiin sekunnin osissa, emme tarvitse enää erillistä kahdensadan etuoikeutetun henkilön rälssiä kansainvälisten suuryritysten lobbareiden vapaaksi riistaksi. Eduskuntamme uraedustajilla on liian helppo sekoittaa keskenään yksityinen ja yhteinen. Palkkiovirkoja hakiessaan he asettavat tarpeenmukaiseen järjestykseen isänmaan ja Brysselin euvostomafian edut. Miten muuten olisivat ymmärrettävissä lähihistoriamme pahiten omaa maataan tuhonneiden poliitikkojen virat maailmalla? Maamme kannalta heidän ”saavutuksensa” eivät oikeuttaisi edes toimintaan kotimaassa.

Julkinen keskustelu pyrkii ruoskimaan Immosta, Saarakkalaa, Tynkkystä ja kumppaneita. Halla-aho kulkee vielä omassa sarjassaan. He ovat olleet nuoren puolueen edustajia, jotka ovat olleet rohkeita tuomaan esille huolensa ja toiveensa. Varsinkin Halla-aho on asiaperustein tai pelkältä ideologiselta pohjalta hankala ellei mahdoton puhua pussiin. Kapinalliset eivät ole keskittyneet varjelemaan omaa asemaansa, vaan nostaneet äänensä. Sanamuodot eivät kenties aina ole kovin salonkikelpoisia, mutta arkielämässä heikoimpia kansalaisiakaan ei ole kohdeltu järin kunnioittavasti. Yhteiskuntamme on kohtaamassa järisyttävän murroksen, jonka laajuus tai todellinen luonne ei ole valjennut rajoja auki pitävälle väelle. Suurin petos euvostokansalaisia vastaan on poliittisen uran asettaminen kansakunnan tarvitsemien toimenpiteiden edelle. Se erottaa historiaan jääneet valtiomiehet poliittisista helppoheikeistä.

Oman tappionsa perussuomalaiset olisivat voineet välttää toimimalla ripeästi heti loppukesästä Kreikka-näytelmän kehittyessä ja pakolaiskriisin avatessa rajamme levälleen. Päättäväinen toiminta hallituksen kaatamiseksi ja uusien vaalien järjestämiseksi olisi antanut kansalle mahdollisuuden sanoa sanansa juuri tähän tilanteeseen, joka tullee astumaan jokaisen suomalaisen ruokapöytään nousevina kunnallisveroina ynnä koko yhteiskunnan vararikkona. Tässä puhuminen rintamakarkuruudesta on alakoukku vasten kasvoja. Jokin Unkarin vastarinta Euvostoliiton sanelua vastaan on kuin muisto menneiltä, arvokkailta ajoilta. Pahin isku kansaa kohtaan eivät ole niinkään olosuhteiden paineessa murentuneet toiveet kuin päättäjien haluttomuus pistää oma uransa tai puolueensa asema vaakalaudalle maansa puolesta. Siinä kiteytyvät euvostokansan petettyjen toiveiden kaikki katkerat kyyneleet. 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti