keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Aina sama parku


Tasaisin väliajoin tiedotusvälineissämme toistuu polemiikki maataloustuista ja epäsovun kaivaminen kaupunkien ja maaseudun väen välille. Maataloustuottajien ahdinko on silti kiistämätön. Ylikansallinen päätöksenteko on myös sitonut heidät yhä kireämmin sitein agribisneksen kahleisiin. Kateus maalais- ja kaupunkilaisserkkujen välillä vaikuttaa herkulliselta, ehtymättömältä aiheelta. Käytännössä väittelyn pintavirrassa on kyse ainoastaan siitä, että ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta. Valtaosa ihmisistä kuolisi suuressa, globaalissa katastrofissa jo pelkästään siksi, etteivät he osaisi enää toimia luonnossa ja luonnosta. Tämäkin on selkeä ilmentymä maapallon liikakansoituksesta.

Perustuotantoa, josta on pidettävä erityistä huolta.
Olen jo aiemmissa kirjoituksissani käsitellyt sekä maailmanlaajuista siemenbisnestä ja huoltovarmuuden ongelmakohtia. Liian monilta ihmisiltä on hämärtynyt maanviljelyn erityisluonne ihmispopulaation rakenteessa. Ideologisesti toteutettu viljelyn muuttaminen yhä laajempien yksiköiden teolliseksi toiminnaksi on ollut sairaan kehityksen ytimessä. Palatessamme ajassa perimmäisten kysymysten pariin joudumme toteamaan agraarivetoisen yhteiskunnan edut nykyiseen alati hallitsemattomasti paisuvaan, keinotekoisille tarpeilla raskautettuun ja uusavuttomaan elinkeino-rakenteeseen verrattuna.

Kärjistetysti kaupungit ovat perimmältään ainoastaan liikaväestön loppusijoituspaikkoja, joissa taudit ja joutoajatukset jatkavat loputonta kiertokulkuaan. Alun perin ihmisyhteisön kasvaminen ja viljelyn ylijäämä synnyttivät elättijoukon, jolla oli mahdollista alkaa kehitellä uskonnollisia instituutioita ja valtiokoneistoja, joiden vangeiksi peruselinkeinot lopulta ovat joutuneet. Ilman maaseudun moniosaajien työtä kaupungit eivät säilyisi hengissä päivääkään, vieläkään. Suuret keskusliikkeet ovat megalomaanisen välistävedon ilmentymiä. Jokavuotinen kiistely Euroopan maataloustuista on yksi merkittävimmistä Euvostoliiton olemuksen sairaista rakenteista. Jossain kaukana maan äärissä istuvat peruselinkeinoista vieraantuneet byrokraatit määräämässä, kuka ja kuinka kasvattaa ruokaa väestölle. Palvelijoista on tullut hallitsijoita. Viimeisen kaupunkilaislehmän jouduttua teuraalle ja kaupunkipeltojen jäätyä asuntoalueiden alle hallintokorttelit ovat muuttuneet parasiiteiksi.

Taannoin erittelin laajasti M. Lausan sosiaalipoliittista ohjelmaa 1940-luvun alusta. Jo tuolloin oli nähtävissä maatamme kauan vaivannut vitsaus eli maaomaisuuden keskittyminen yhä harvemmille. Se puolestaan yhdistyneenä kuolleisuuden alenemiseen ja tekniseen kehitykseen oli luomassa liikaväestön ongelmaa jo 100-200 vuotta sitten. Kaupunkikulttuurin kasvusta tulisi ehdottomasti riisua kaikki hohdokkuutensa; kyseessä on ollut ainoastaan väestöräjähdyksen hämärtyminen ja luonnottomien elintapojen edistäminen. On näköalatonta yhtyä lauman mukana syyttelemään maaseutuväkeä kalliista elintarvikkeista tai ylikansallisista maataloustuista. Miksi ihanteena on pidetty maatalouden kytkeminen teolliseen tehotalouteen, vaikka kyseessä on aivan erityislaatuinen toimiala, jota voidaan pitää ihmisyhteisöjen olemassaolon perusedellytyksenä? Sormella pitäisi osoittaa kaupunkien välistävetäjien luokkaa, keskusliikkeitä.

Lämmin ja pitkä syyskesä on ilmeisesti pelastanut paljon ja ehkäissyt täydellisen kadon. Kenties pääsemme vielä livahtamaan kohti uutta satokautta. Valtiovallan hankkiessa maahamme parhaillaan tuhansittain uusia asukkaita kuukaudessa ei voi olla kokematta paradoksin painavuutta seuratessaan vierestä kirjoittelua maataloutemme ahdingosta. Meillä ei ole varaa kohdella yhteiskuntaelimistömme peruselintä siten kuin olemme saaneet huomata tehtävän. Jos maataloustukijärjestelmä on jollain lailla vääristynyt, syyllisiä tulisi etsiä Euvostoliiton palatsien käytäviltä ja niiden parista, jotka elävät yhteistä Eurooppa-unelmaansa. Me säilymme tai kuolemme toimivasta, omasta maataloudesta. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti