lauantai 29. elokuuta 2015

Uusitut opiskelukäytännöt

Lausan hahmottelema uusi järjestelmä olisi vapauttanut oppikoulun sen tarkoitusperiin soveltumattomasta oppilasaineksesta. Koulun kolmella alimmalla luokalla tätä karsintaa piti vielä jatkaa määrätietoisesti ja teräväkatseisesti. Oppilasaineksen lisäksi puhdistustyön tuli ulottua kaikkeen muuhunkin huonoon ja kelvottomaan, jota vuosikymmenien vieriessä on kertynyt suuret määrät.
 
Teuvo Pakkalan koulu Oulussa edustaa aikakautta heti sodan jälkeen. Wikipedian mukaan sen rakentaminen
aloitettiin 1947, mutta rakennusainepulan vuoksi se valmistui vasta 1950. Saman tyyppisiä koulurakennuksia
kohosi joka puolelle Suomea toivuttaessa sodista ja uusien ikäluokkien tarvitessa yhä enemmän opetustiloja
Lausa ja hänen ajatuksensa oli kuitenkin kiellletty heti vuoden 1945 alussa, joten hänen oppinsa eivät ole
kaikuneet tämänkään rakennuksen seinien sisällä.
Kuva Wikimedia Commons

Ankara uudistus vaati taloudellisesti riippumatonta, yksinomaan opetustoimintaan keskittynyttä laitosta, mikä oli mahdollista vain valtion täydelleen omistamassa koulussa. Siksi yksityiskoulujen oli hävittävä. Opettajien virat piti täyttää ansioiden eikä monien yksityiskoulujen tapaan tuttavuussuhteiden perusteella. Valtion oppikoulumenot eivät tästä kuitenkaan olisi paisuneet, koska oppikoulujen lukumäärä olisi vähentynyt suurten nuorisojoukkojen ohjautuessa ammattilyseoon ja tulvan maaseudulta lakatessa.

Uudistettu oppikoulun tuli olla kummallekin sukupuolelle täysin erillinen. Mahdoton yhteiskasvatusaate johti kummankin sukupuolen rappeutumiseen ja eksymiseen omasta olemuksestaan. Tämä oli selvää sekä silloisten ilmiöiden valossa että sen tosiasian perusteella, että kummallekin sukupuolelle on Luoja antanut tarkoin määrätyn elämäntehtävän. Lausa suunnitteli poikakouluista 8-luokkaisia lyseoita, tyttöoppilaitoksista 9-luokkaisia tyttölyseoita. Oli aivan turha pyrkiä supistamaan kouluaikaa, koska seurauksena oli tiheä luokalle jääminen ja vajavainen kehitys. Myös sellaisia poikalyseoita oli perustettava, joissa jonkin maailmankielen opiskelu olisi aloitettu heti ensi luokalta ja muuttunut kokonaan tai osaksi opetuskieleksi kolmella ylimmällä luokalla.

Keskikoulut ja tyttökoulujen oli määrä lakata kokonaan ja siirtyä ammattilyseoihin. Siihen oli mahdollista järjestää erikoinen linja pääpainonaan yleissivistävät aineet, kielet, taideopetus jne.

Sellaisessa maassa kuin meillä, missä luonteita ja persoonallisuuksia on vähän ja kotikasvatus täydelleen rappiolla, niitä erityisesti kaivattaisiin. Kummallekin sukupuolelle olisi perustettava sisäoppilaitoksia, jotka eivät saisi paisua liian suuriksi. Oppilaista olisi 1/3 yläluokan, 1/3 keskiluokan ja 1/3 työväestön lapsia. Viimeksi mainitut olisivat vapautettuja kaikista maksuista, kuitenkin vain lukuaineiden keskiarvon ollessa vähintään 8,2. Tällä tavoin lahjakkaiden köyhien oppilaiden oppikoulukysymys saisi oikean ratkaisun. Jotta tällainen koulu vastaisi tarkoitustaan, tulisi siinä vallita kireä, spartalainen henki. Johonkin laitokseen voitaisiin valita henkisesti ja ruumiillisesti erittäin kehittyneitä, jolloin koulu olisi eräänlaisena rodullisena jalostuslaitoksena.”

Ylioppilastutkinto piti ehdottomasti säilyttää ja vaatimuksia korottaa oppineen köyhälistön synnyn välttämiseksi. Ylioppilaslakin käyttäminen suoritetun tutkinnon näkyvänä todisteena oli ehdottomasti hylättävä ja käytännössä poistettava. Lakki edusti hukkaan menneen tai turhuuteen kulutetun elämän romanttisuutta.

Oppikoulusta oli juurineen hävitettävä siellä rehottanut epärehellisyyden ja etuilemisen henki. Sen oli määrä onnistus ottamalla käyttöön kadettikoulussa noudatettava järjestyssääntö, jonka mukaan vilpinyrityskin johtaa heti erottamiseen. Lausa vertasi tilannetta saksalaisessa yhteiskunnassa vallinneeseen lainkuuliaisuuteen ja mallikelpoiseen kuriin. Kurittomuus oli ilmennyt monella tavoin. Suuret joukot oppilaita saattoi yhtä mittaa luokalle jäämällä vetelehtiä koulussa vuosikausia yli normaaliajan. Ehtolaiskuulustelu oli ollut leväperäistä. Ehtojen saamisesta ja antamisesta oli myös alettu lyödä rahoiksi. Oli syntynyt jokakesäiset markkinat ehtolaiskursseineen ehtojen antajien hääriessä ylimpänä.

Lukukausimaksujen tarkka säännösteleminen on välttämätöntä. Valtion kouluissa myönnettiin vapaapaikkoja liian löyhästi. Valtion tilintarkastajat olivat hiljaittain moittineet erästä ruotsinkielistä tyttöoppilaitosta vapaapaikkojen myöntämisen väärinkäyttämisestä. Koulun oppilaista runsaasti yli 90 % oli vapaaoppilaita. Jo oppimisen ja opetuksen aatesisältö vaatii, että lukukausimaksun tuli olla suhteellisen korkea. Oppi, taito ja tieto on aarre, josta ei koskaan maksa liikaa, vaan maksaessaan oppii sitä kunnioittamaan ja panemaan sille arvoa.Yksityisoppilaiden tutkintojen suorittaminen

Noin 90% yksityisoppilaista oli sellaisia, joille tie vakinaisessa koulussa oli noussut pystyyn joko kolmannella tai neljännellä luokalla. Monet olivat jääneet kolmeksi vuodeksi samalle luokalle ja heidän oli ollut pakko erota. Yksityisoppilaina he kävivät jollakin kurssilla muutaman kuukauden ja menevät sitten tenttimään johonkin kouluun saaden tyydyttävän tai loistavan tuloksen. Vakinaisena oppilaana saavuttamattomaksi tullut keskikoulutodistus tuli kuin aivan itsestään. Suurten oppilasjoukkojen kuulusteleminen oli ollut tuottoisaa sivuhommaa. Kuulustelumaksuna oppilaalta ainetta kohden perittiin näet 50 mk. Siksi monet koulut suorastaan kilvoittelivat yksityissuorittajista.

Koska kukaan ei voi koulunpenkillä varmasti tietää tulevia olojaan, on nuorena totuttauduttava nuorena säästäväisyyteen ja yksinkertaisuuteen. Rikkaiden ja köyhien välinen juopa oli joka hetki silmien edessä vaikeuttaen opetustyötä ja kärjistäen luokkavastakohtaisuutta, etenkin tyttöoppilaitoksissa ja yhteiskouluissa tyttöjen kesken. Kaikille oppilaille olisi määrätty erityinen yksinkertainen ja koreilematon koulupuku.

Oikein periaattein ja oikealla tavalla opiskeltaessa kaikki oppi on tärkeätä ja kaikki oppiaineet hyödyksi. Tietyt oppiaineet voittavat tärkeydessä muut. Sellaisina Lausa näki kansallista näkökantaa tai luonnetta ja tapoja kehittävät aineet, samoin valtiollisen ja maantieteellisen asemamme vaatimat ja pakottamat oppiaineet. Uskonnonopetus olisi saattanut kehittyä luonnettaluovaksi. Siinä suhteessa 1940-luvun alun uskonnonopetus ei tyydyttänyt vaatimuksia. Alaluokilla luettiin liiaksi kertomuksia juutalaisten historiasta. Ensin nämä kertomukset luettiin jo kansakoulussa, sitten samoja kertomuksia yhä edelleen oppikoulussa. Näin uskonnonopetus muodostui liian paljon ulkoluvuksi.

Sanomalehdissä ja varsinkin oppikouluissa vallinnutta äidinkielen huonoa asemaa oli parannettava. muiden aineiden opettajien sallittua oppilaiden käyttää kirjallisissa kokeissa millaista kieltä tahansa. Suuri määrä hyväksyttyjä ylioppilasaineita on sekä kieliasunsa että sisältönsä puolesta sellaisia, ettei olisi luullut kirjoittajien istuneen koulunpenkillä 8-10 vuotta.

Historia on kuvastin, josta kukin kansa näkee menneisyytensä, esi-isiensä teot, mutta myös sen velvoituksen, jonka ne ovat laskeneet nykyisten polvien hartioille. Oman maan historia on ehtymätön voimanlähde, josta juuri nuorison tulisi oppia ammentamaan voimaa ja viisautta. Yleinen historia taas on kuin akkuna, josta näkee, mitä naapurissa on puuhailtu. Tällainenkin tieto on hyvin tarpeen, senhän me suomalaiset, jos kutka, kokemuksesta tiedämme.”

Hajanainen ja rikkinäinen aika ynnä Suomen vaaranalainen asema vaativat apua, jota kodit eivät kyenneet antamaan unohtamatta maanpuolustuksen alkeisopetuksen aloittamista, sotilashenkilöiden määrittelemällä tavalla. Raittiustyön merkitystä ei saanut unohtaa, sillä

Mitä hyötyä on ihmisellä siitä, että hän hankkii itselleen tietoa ja taitoa ja näkee usein suurta vaivaa sen hankkimisessa puhumattakaan suurista taloudellisista uhrauksista, joita se kaikki aiheuttaa ja sitten tuhoaa tai ainakin turmelee itsensä?

***

Taiteenopetus ja asennekasvatus

Maan korkeimmain sivistyksen saaneella nuorisolla on suuret velvollisuudet kansallista taidetta kohtaan. Sen tulee käytännössä osoittaa ymmärtävänsä taiteilijoiden työn merkityksen, kannattaa ja kannustaa sitä. Jotta nuoriso siihen pystyisi, on sen silmät ja sydän avattava näkemään taiteen kauneus, välttämättömyys. Tähän päästään vain kasvatuksen avulla. Taidekasvatus olisi kuitenkin pintapuolista eikä täysin toteuttaisi tarkoitustaan, elleivät oppilaat jo kouluaikanaan pääsisi elävään kosketukseen esittävän suuren taiteen kanssa. Tähän päämäärään pääsemiseksi Lausan mukaan olisi kaikkien oppikoulujen ollut liityttävä taideyhdistykseksi, johon myös muuntyyppisillä kouluilla olisi ollut tilaisuus yhtyä.


Piirustuskoulun kuvanveistohuoneessa muovaillaan savesta. Opettaja Teodor Schalin tarkastelee
lampun alla seisovan nuoren miehen oppilastyötä. Kuvanveiston opetus aloitettiin 1920-luvun
lopussa, mutta opetus muuttui vakinaiseksi vasta vuonna 1967.
Kuva ja teksti Wikimedia Commons

Ihmiselämän herkin ja parhain aika kuluu koulussa. Silloin ihminen on vastaanottavaisin, kuin pelto, josta monien eri siemenien oraat nousevat pinnalle ja jatkavat kasvuaan. Näiden oraiden joukossa tulisi olla usko, että oikeamielisyys johtaa ihmisten tekoja, että vääryys ja puolueellisuus, kostonhalu ja alhainen ilkeämielisyys eivät voi määrätä. Todellisuus on usein jotain muuta.”

Paljon riippui opettajasta ja hänen persoonallisuudestaan kurin ja järjestyksen ylläpidossa. Rangaistusjärjestelmä piti saada sellaiseksi, että oppilas siten oppi yksilönvastuuseen ja huomasi, että rikosta seuraa todellinen rangaistus.

Näin on laita esim. sotaväessä. Ei siellä huudeta ja rähistä ja pistellä ja kanneta vihaa vuosikausia. Rikkonut saa rangaistuksen, joka tavallisesti tuntuu hyvinkin. Kun hän on rangaistuksensa kärsinyt, on asia unohdettu. Jotain tällaista on saatava aikaan oppikouluissakin ja kaikissa muissakin kouluissa. Täydelliseen päämäärään ei tässä suhteessa tosin päästä ilman perinpohjaista opettajien kasvatusjärjestelmän muuttamista. Yhtä ja toista parannusta olisi keksittävä jo ennen sitä.”

***

Työpäivien pituus

Oli pidettävä mielessä, ettei oppikouluun sopimaton aines olisi enää ollut häiritsemässä tai jarruttamassa. Läksyjä olisi voitu pidentää huomattavasti. Entistä pienemmät luokat olisivat temmanneet oppilaat helpommin mukaansa. Tunti olisi käytetty tarkkaan opetustyöhön. Normaalioppilas työskennellessään oikein suorittaa kotitehtävänsä yläluokilla 2-21/2 tunnissa. Tämä on silloin tehtävä heti koulusta tultua eikä vasta myöhään illalla väsyneenä ennen levolle menoa. Jos koulutyö olisi alkanut kello 8, kuten sen pitäisi alkaa, ja jatkunut yhtäjaksoisesti esim. puoli kahteen, silloin jäisi oppilaille aivan tarpeeksi aikaa erikoisharrastuksiin ja läksyt tulisivat myös kunnolla luetuiksi.Puhe koulutyön rasittavuudesta johtuu siitä, että työtä suorittaa sellainen, jolla siihen ei ole edellytyksiä tai joka ei osaa tai ei tahdo näitä edellytyksiä oikein ja järjestyksessä käyttää.

***

Lomat ja vapaahetket

Kaupunkioppikoulua voitiin kutsua luonnonvastaiseksi koulumuodoksi. Se istutti oppilaat suurimmaksi osaksi elottomien teorioiden tai sitten tiedon museoaineksen ääreen. Kaupunkiympäristössä luononvastaisuus oli vain kaksinkertaistunut. Epäkohtaa saatettiin lieventää sopivien, tarkoituksenmukaisesti järjestettyjen lomien avulla.

Koska ulkomaiden kouluissa ei ollut niin pitkiä lomia kuin meidän kesälomamme, oli jo se muka merkkinä liianpitkästä lomasta. Suurin osa viettää tämän aivan väärin: joutilaisuudessa tai muussa turhuudessa ja epätarkoituksenmukaisuudessa Olikin päätetty, että kesäloma lyhennettiin syksynpuoleisesta päästä aloittamalla siis syyslukukausi aikaisemmin kuin tähän saakka. Tämä päätös oli kuitenkin aivan väärä ja perustui vääriin olettamuksiin ja on kokonaan vieras todellisuudelle ja sen vaatimuksille. Ensimmäisenä ratkaisevana seikkana lomien määräämisessä oli otettava huomioon ilmastomme. Kun esimerkiksi Wienissä kukkivat sireenit ja ilma on lämmin kuin meillä parhaana kesäaikana, on meillä maa vielä lumen ja jään peitossa ja ulkona on liikuttava talvivaatteissa. Ilmastollinen kehitys oli edellisinä vuosina ollut sikäli erikoinen, että kesämme suvisin aika oli siirtymistään siirtynyt yhä syksymmäksi elokuun puolelle, jopa aivan sen loppuun.

Oppikoulunuorisolle oli määrättävä yksi iltapäivä viikossa vapaaksi. Täksi iltapäiväksi sopi parhaiten lauantai. Se olisi siis ollut vietettävä retkeillen, urheillen. Samassa yhteydessä oli säädettävä, että seuraavana maanantaina ei olisi saanut pitää mitään kokeita ja siksi päiväksi olisi pyritty saamaan ainakin yläluokilla mahdollisimman paljon harjoittelutunteja. Tällöin sunnuntaikin olisi säilynyt lepopäivänä.

Kuukausilomapäivän sai kokonaan poistaa. Pitkän kesälevon jälkeen ei sitä lainkaan kaivattu, ja ilman sitä tultiin hyvin toimeen kevätkaudellakin.

Joululoman oli määrä alkaa vasta joulukuun 22. päivänä ja loppua niin, että koulunkäynti aloitettaisiin heti uudelta vuodelta.

Pääsiäisloma olisi ollut yhtä pitkä kuin aiemminkin.

Merkkipäivälomat; suurmiesten syntymäpäivinä ja valtakunnallisina merkkipäivinä ei pitänyt antaa mitään erikoisia lomia. Niiden parhain viettotapa on työnteko. Viimeisen koulutunnin jälkeen opettajakunta voisi valmistaa oppilaille lyhyen juhlahetken.

Hiihtoloma; Suomen koululomista kaikkein teennäisin ja hullunkurisin, vaati erityistä järjestelemistä. Ensiksikin se oli ollut aivan kohtuuttoman pitkä. Sen tarkoitus, hiihdon edistäminen, olisi saavutettu paljon lyhyemmässä ajassa. Suurimmassa osassa Suomeahan oli oppilailla tilaisuus hiihtää joka päivä pitkän talven ajan. Jos hiihtoloma olisi aloitettu keskiviikkona koulutyön loputtua ja jatkunut seuraavaan maanantaiaamuun, olisi siinä ollut tarpeeksi. Tällöin olisi siihen uhrattu 21/2 koulupäivää. Tahdottaessa säilyttää hiihtoloman olisivat luokat opettajien johdolla ollut vietävä hiihtämään. Ainakin poikalyseoiden yläluokkalaisten olisi tällöin ollut leiriydyttävä metsään perehtyäkseen niihin vaatimuksiin, joita talvisota heille asettaa. Varakkaiden oppilaiden tapa matkustaa matkailuhotelleihin tanssimaan tai kylmillään oleviin kesähuviloihin rymyämään, piti poistaa kokonaan.

Kesäloma olisi alkanut kesäkuun ensimmäisenä ja loppunut syyskuun 14. päivänä, sen pituus tuli siis olemaan 31/2 kuukautta. Aikaa ei olisi tuhlattu joutilaisuuteen tai muuhun turhuuteen. Koska ehtoja ei koulussa lainkaan olisi annettu, niiden lukeminen olisi ollut poissa laskuista. Kesälomaohjelma olisi ollut seuraavanlainen:

Jokaisen oppikoululaisen tuli viettää kesälomastaan vähintään 8 viikkoa erityisessä nuorisoleirissä, yhteen soveliaiksi katsotut ikäluokat aina samanlaatuisessa leirissä. Leirissä olisi oltu majoitettuina telttoihin, ja leiriläiset huolehtineet itse kaikesta ja suorittaneet kaikki työt ja toimet vaatteidenpesusta ruoanlaittoon. Leiriläisille olisi vakioitu muutamia äärimmäisen yksinkertaisia, mutta terveellisiä ruokalajeja, jotka he itse olisivat valmistaneet ja joita käyttäen tottuneet yksinkertaiseen ruokaan ja juomaan. Samoin olisi määrätty kaikille samanlainen, kustannuksiltaan mahdollisimman halpa leiripuku.

Ikään kuin rungon leiriohjelmassa olisi muodostanut ruumiillinen työ. Keski- ja yläluokkien pojat olisivat kuivanneet soita, kaivaneett viemäreitä, rakentaneet teitä. Alaluokkalaiset olisivat peranneet metsää, koonneet risuja, taittaneet lehdeksiä jne. Erittäin sopiva ruumiillisen työn muoto tytöille olisi ollut työpalvelu maalaisperheenemäntien apuna, puutarhatyö jne. Työpäivät olisivat olleet enintään 8-tuntisia ja viikossa olisi ollut vain neljä tällaista työpäivää.

Vapaahetkien vieton ja harrastusten merkitystä ei voi kyllin tähdentää. Ihmisen ja ennen kaikkea nuoren ihmisen vapaat harrastukset, kun niitä ohjataan, ovat eräänlainen näkymätön yliopisto, suoja ja vahva varustus turhuuden, tyhjänpäiväisyyden ja niiden maaperässä kasvavien paheiden hyökkäyksiä vastaan. Jostakin asiasta innostunut ihminen on kuin sokea, joka ei näe mitään muuta kuin tuon innoituksensa aiheuttajan. Onnellinen nuoriso se, jonka tällainen hyvien asioiden aiheuttama innostus on sokaissut.

***

Opettajakunnan osuus muutoksessa

Nykyään tuskin enää voidaan sanoa opettajan tekevän koulun. Tähän on monia syitä. Sekä syystä että syyttä on opettajan valtuuksia oppilaisiin nähden kavennettu.Koska opettajatkin ovat vain oman rappeutuneen aikansa ja rappeutuneitten kotien kasvatteja, ei heillä ole ollut mahdollisuutta ja voimakeinoja voittaa uudelleen menetettyä arvovaltaansa ja pakottaa usein aivan epäasiallisia arvostelijoita laskemaan aseitaan. Se tappio, jonka he ovat kärsineet, on ollut sekä pakollinen että ansaittu.

Lausa ei juuri arvostanut silloista opettajainvalmistusta, vaan piti sitä kierona ja kaikkea todellisuutta vierovana. Kaikkinainen teoreettinen päähänpänttäys raskautti sitä. Uuden opettajakoulutuksen pohjan hän olisi laatinut käyttäen hyväkseen upseerien koulutusta, sillä olivathan upseeritkin opettajia, armeijan opettajia.

Niin kansa- kuin oppikoulunopettajiksi aikovat saisivat valmennuksensa erityisissä kasvatusopillisissa seminaareissa, sisäoppilaitoksissa, joiden perustamisessa ja järjestelyssä pidettäisiin esikuvina kansakouluseminaarien sisäoppilaitoksia ja kadettikoulua. Eri sukupuolten opetus olisi täydellisesti erillään erillisissä laitoksissa. Oppikoulunopettajiksi aikovien tulisi ensin opiskella vähintään kolme vuotta tällaisessa seminaarissa, vasta sitten he voisivat jatkaa nykyisen tapaan yliopistossa. Opetus seminaarissa tapahtuisi osaksi luentoja kuuntelemalla, samaan tapaan kuin yliopistossakin, suurimmaksi osaksi perehtymällä käytännölliseen opetustyöhön ja suoranaisesti osallistumalla siihen. Tästä syystä tällaisen seminaarin yhteydessä pitäisi olla harjoituskoulu: sekä kansakoulu että oppikoulu, koska opettamisesta kummassakin on sekä vaihtelua että suurta hyötyä.”

Kurin oli oltava erityisen ankara ja suurimman osan kesälomastaan opettajakokelaiden oli määrä viettää oppikoululaisten kesäleireillä, jolloin heillä olisi ollut tilaisuus harjaantua johtamaan ja valvomaan ja perehtyä tulevien oppilaidensa harrastuksiin, kehitystasoon jne. Opettajiston naisistuminen oli ongelmana jo 1940-luvun alkaessa. Lausa katsoi, että oppilailla ei pitänyt olla opettajanaan eri sukupuolta oleva henkilö.

***
Oppikirjat

Suomen oppikoulujen oppilasmäärä nousi moneen tuhanteen. Oppikirjojen kirjoittaminen sellaiselle joukolle oli taloudellisesti hyvin tuottavaa. Opettajat ja kouluneuvokset kilvan laativat oppikirjoja, jotka heidän mielestään merkitsivät suurta edistysaskelta alallaan. Mutta kun uusi oppikirja ilmestyi ja otettiin käyttöön, huomataankin, että se ei ole kummempi kuin entinenkään, vaikka siinä oli vain jotain pieniä, vähäpätöisiä muutoksia. Alati uusien oppikirjojen ostaminen merkitsi vanhemmille suunnatonta rasitusta. Lausa vaati kouluhallituksen toimesta kokoon erityistä oppikirjakomitea, joka joko olisi valinnut sopivan oppikirjan jo ilmestyneistä tai määrännyt suuntaviivat, joiden mukaan uusi oppikirja olisi kirjoitettu. Tämä oppikirja olisi otettu sitten käytäntöön kaikissa samantyyppisissä kouluissa ja pysynyt voimassa vähintään kymmenen vuotta, jonka jälkeen se olisi tarvittaessa uusittu. 

Tässä ovat olleet pääpiirteissään M Lausan hahmotelmat koulutuksen uusimiseksi. Niiden jälkeen on syytä vielä käsitellä kuria ja järjestystä, veroja ynnä urheilua...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti